Pintaliitäjä

Älä kehitä itseäsi! Älä suorita! Paikoilleen ei saa jäädä, eikä toisia seurata! Pysähdy! Löydä itsesi! Maailmamme on täynnä tämänkaltaisia elämänohjeita. Hukummeko niihin?

Mielipiteemme, kokemuksemme, sanamme ja kirjoituksemme hukkuvat kaiken sanomisen ja ilmaisun paljouteen. Facebookin seinä täyttyy tuntemattomien ihmisten päivityksistä, kun joku puolituttumme on tykännyt niistä. Oma seinämme voi täyttyä omista päivityksistä, sillä kun kukaan ei kuuntele, on varmistettava edes nähdyksi tuleminen. Toivottavaa on, että edes kasvokkain joku kuuntelisi, emmekä hukkuisi vain massaksi muiden äänien joukossa. Hyvin usein olemme kurkkua myöten täynnä median ja somen informaatiotulvasta. Jotkut tempaisevat itsensä määräajoin irti somesta tämän vuoksi tai lähtevät kokonaan pois. Jotkut, kuten minä, emme juuri seuraa uutisia, tiedotusvälineitä ja maailmanmenoa, ellei siihen ole jokin hyvä syy.

Osaamme kyllä hukkua ilman nettiä ja tiedoitusvälineitäkin. Hukumme läheiseen ihmiseen tai joku toinen hukuttaa meidät. Hukumme työhön, maailmankatsomukseen, harrastukseen, riipuvuuksiin, päihteisiin tai oikeastaan mihin tahansa, jottei tarvitsisi oikeasti sukeltaa oman inhimillisyyden ja omien heikkouksien keskelle. Hukkumisesta seuraa nukkuminen. Nukahtamalla on mahdollista herätä, mikä tekee asiasta ristiriitaisen. Tarvitaanko siis aina nukahtaminen, omaan ja kollektiiviseen egoismiin tullakseen todellisuuden tajuiseksi. Entä kaikki se paha, mitä nukkuessaan omalta itseltään tulee tehdyksi? Missä on oikeudenmukaisuus? Koen sen olevan kuulluksi tulemisen mahdollisuudessa. Kun olemme saaneet mahdollisuuden tulla kuulluiksi, meillä on valinnanmahdollisuus miten jatkamme eteenpäin. Miksi se ei kaikille riitä. Onko heidät hukutettu liian syvälle? Onko unitila turvallisempi kuin herääminen ja peiliin katsominen? Vai onko ympärillämme liikaa virikkeitä ja mukavuuksia, joista emme voi kieltäytyä. Kieltäytyminenhän merkitsisi itsensä rajoittamista. Eihän vapaita yksilöitä saa rajoittaa!

On myös olemassa uppoutumista omaan luovaan intuitioon ja itseilmaisuun. On tilaisuus tehdä syväsukellus omaan itseen. Syväsukelluksen jälkeen noustaan pinnalle. Pinnallinen elämä on oikeastaan valoisampaa ja pinnalla voi hengittää tietäen, ettei vedessä oleminen ole vaarallista, sillä alla olevat mustat kohdat on tarkastettu. Intuitiivisessa uppoutumisessa on tietenkin vaarana hukkua kokonaan ja kadottaa jälleen itsensä. Kuitenkin kerran syväsukelluksen tehneenä tietää, että pinnalla on käytävä liitämässä. Happi loppuu, jos ei välillä ota etäisyyttä asioihin ja katso asioita myös muiden näkökulmasta. Myös muut voivat olla uppoutuneita, eivätkä osaa katsoa asioita pinnalla. Pintaliitäjän täytyy se hyväksyä. Ei meidän auta huutaa pinnalta, sillä toinen ei kuule veden alle kuin epämääräistä hölinää. Toisinaan sukellellessa näkee muitakin jotka ovat käyneet syvällä ja viihtyvät myös pintaliidossa. He jakavat kokemuksensa millaista oli lillua välivesissä uskaltamatta mennä koskaan liian syvälle tai kestämättä pinnalla olevaa kirkkautta. Joku heistä on jo ymmärtänyt, että kaikesta huolimatta olimmepa missä hyvänsä, olemme kaikki ihmisiä ja ainakin lähes kaikissa on vielä inhimillisyyttä jäljellä. Hän on hyväksynyt, että vain itseään voi muuttaa. Joku toinen voi muuttua sen seurauksena, mutta se on toisen valinta. Olen kirjoittanut tämän tekstin pilke silmäkulmassa. Samalla pilkkeellä sanon toivovani joskus kasvavani hänen kaltaiseksi.

Mainokset

Ennen ja nyt – kun elämästä tuli täyttä

20160622_134235

Olin alle 20 vuotias, kun tunsin elämäni olevan eletty. Koin eläväni ainoastaan viikonloppuisin ja ne olivat alkoholin täyteisiä. Ajattelin alkoholista pidättäytyvien ihmisten heittävän elämänsä hukkaan. He eivät osanneet nauttia elämästä täysillä, kuten minä. Yritin siis ottaa elämästä irti kaiken, minkä näin olevan mahdollista. Tosiasiassa olin vain elossa ja taivalsin lähes kuolleena kapenevaa polkua eteenpäin. Mikään ei tuntunut enää miltään. En aio nyt valottaa henkisesti kuolleen ihmisen olotiloja ja omia vaikeuksia sen tarkemmin. Olen tehnyt sitä kuitenkin paljon tukeakseni muita ulos sieltä, missä itse olen ollut. Tänään ymmärrän auttaneeni eniten itseäni, vaikka tietoinen motiivi olisikin ollut muiden auttaminen. Toisia auttaessa auttaa aina itseään eniten.

Tänään olen onnellinen mies. Viimeisen puolentoista vuoden ajan onnellisuuttani on täydentänyt puolisoni. Olen löytänyt matkakumppanin – toisen puoliskoni. Hänen kanssaan olen saanut jakaa intohimoni ja jopa löytää uusia. Vielä kaksi vuotta sitten olin jo lähes hyväksynyt, etten kohtaisi enää naista, jonka kanssa jakaa samankaltainen elämäntapa ja elämänkatsomus. Lyhyt yhdessäolomme aika on ollut sitäkin intensiivisempää. Treenaamme tanssia, kuntosalia ja eri liikuntamuotoja yhdessä. Hoidamme eläimiämme ja vetäydymme maalle yhdessä. Lomailemme yhdessä. Välillä teemme töitä yhdessä. Arjessa jaamme kotityöt yhdessä ja mikä tärkeintä kasvatamme tytärtäni yhdessä. Annamme myös tyttäreni kasvattaa meitä. Aiemmin ajattelin tällaisen elämän johtavan liikaan yhdessä oloon. Tänään tiedän, ettei yhdessä voi olla liikaa. Yhdessä voi olla vain liian vähän. Puolisoni on opettanut minulle paljon ja toivon nöyryyttä oppia yhä enemmän. Onhan hän, ja tulee aina olemaan, kauniimpi puoleni.

Kohtaamisemme tapahtui molemmille rakkaan harrastuksen, tanssin parissa. Olimme tavanneet jo kolme vuotta sitten, mutta aika ei ollut silloin vielä kypsä. Itse asiassa herätimme toisissa ärtymystä, varsinkin minä hänessä. Toissa kesänä tutustuimme kaveriasteelle. Tällä kertaa etenkin minua ärsyttivät monet piirteet, vaikkakin samaan aikaan tunsin jotain salaperäistä vetovoimaa. Puolisoni muutettua Etelä-Suomesta Ouluun aloimme jakaa menneisyyden haavoja toisillemme, edelleen vain kaveripohjalta. Hän majoittui välillä luonani, jolloin kohtasimme arjessa paljon ongelmia. Toisen tavat tehdä, sanoa ja ajatella asioita ärsyttivät ja riitelimme usein. Rakastumisen tapahduttua riitelimme edelleen usein. Yhteen kasvamisessa riitoja on tarvittu ja varmasti tarvitaan edelleen. Riidat rikastuttavat ja syventävät yhteyttämme. Kuten kaikessa, myös parisuhteessa on oltava epämukavuusalueella, jotta voi kasvaa. Epämukavuutta ei tule aina ottaneeksi vastaan mieli tyynenä, vaan päinvastoin silloin räiskyy. Olemme molemmat taiteellisia persoonia, joten jokainen voi arvata millaisia epämukavuustilanteita siitä syntyy. Riitojen onnistuminen edellyttää rehellisyyttä ja valmiutta omaan kasvuun. Ketään ei tietenkään hyödytä riidat, jotka vellovat vuodesta toiseen samana ja joissa samat kipukohdat jatkavat eloaan koskaan todella purkautumatta.

Kirjoitan blogiani osin täällä Kreetan auringossa ja hulppeissa maisemissa. Tunteeni vaihtelevat levollisesta ilosta pelon sekaisiin tunteisiin. Viime vuoden minua on kalvanut usein pelko, että elämäni on liian hyvää, enkä ole ansainnut kaikkea sitä mitä olen saanut. Samaa pelkoa olen kokenut lomamatkoillani. Edelleen lapsuus- ja nuoruusvuosien huono itsetunto nostaa päätään, mitä oudommissa tilanteissa. Silloinkin, kun kaikki on todellakin hyvin, jopa liian hyvin. Kahteenkymmeneen ikävuoteen asti elämäni oli vuoristorataa ja kriiseistä kriiseihin elämistä. Tämän jälkeen meni useita vuosia selvitellessä noiden kriisien syitä ja kasvuolosuhteita. Kävi jopa niin, että kriisien selvittelystä tuli elämän keskeinen sisältö ja itse elämä jäi edelleen monin osin elämättä. Kriisien selvittelyssä tunsin olevani elossa, enkä edelleenkään kestänyt tasaisuutta ja sitä, että kaikki voisi olla hyvin. Kaikesta huolimatta koen, että itsetuntemuksen vuoksi tuotakin aikaa tarvittiin. Tosin sen ei olisi tarvinnut olla niin pitkä.

Matkailussa elämykset ovat toki olleet merkittäviä. Kuitenkin eri kulttuurien elämäntapoja on ollut kasvattavaa nähdä. Thaimaassa perheiden yhteisöllisyys ja nöyrä asenne elämään herätti paljon ajatuksia. Siellä työ todella oli osana elämää. Ruoka- ja hierontapaikoissa asuttiin ja tunnelma oli myös sen mukainen. Kun työssä on kuin kotonaan, tulevat asiakkaatkin kohdatuksi enemmän ihmisenä, kuin työn pakolliseen suorittamiseen kuuluvina välineinä tai hyödykkeinä. Työn sisältyen omaan elämäntapaan, sana työ voi menettää merkityksensä. Omassa työssäni pyrin olemaan mahdollisimman paljon samoin, kuin kotona ollessani. Olen vähentänyt kriisien selvittämisen osuutta ja suunnannut enemmän itse elämään ja toimintaan. Olen tehnyt juuri päinvastoin, kuin aiemmin ajattelin. Keskeistä on olla esimerkkinä elämäntavasta, johon toisia ohjaa.

Kreetalla ja Thaimaassa näkee paljon piirteitä, joita Suomessa harvoin näkee. Silmiin pistävin lienee elämisen ja tekemisen tietty hitaus ja rauhallisuus. Asiat tehdään rauhassa ja tarkoin, kelloon katsomatta. Tekemisessä ollaan enemmän läsnä. Näin ollen kohtaamisessakin ollaan enemmän läsnä. Toiset ihmiset ovat kiehtovia, sillä ei ole jatkuvasti kiire ajatella seuraavaa asiaa. Tätä täydentää edelleen se, että työ koetaan elämäntapana. Lähelle on pitkä matka ja usein ihmisen tarvitsee tulla toiseen kulttuuriin ymmärtääkseen omaa kulttuuria paremmin.

Nykyajan ihmisen (lyh.Nyki) on vaikea nähdä tai pitää arvossa mitään, mikä ei kuulu hänen omaan elämäntyyliin. Nyki kantaa mukanaan omat tapansa, vaikka kaukomaille. Nyki-turistien katseleminen on herättänyt vihaa, pelkoa ja surua. Etenkin heidän tapansa kohdella omia lapsiaan, jossa ei ole usein jälkeäkään yhteisöllisestä kasvatuksesta. Lapsilla ei ole riittävästi rajoja. Vaikuttaa, ettei joillakin ole rajoja lainkaan. Lapset eivät koe olevansa turvassa, eivätkä vanhemmat ole turvassa omilta lapsiltaan. Roolit ovat päälaellaan. Lapset johtavat ja vanhemmat kulkevat perässä. Nyki perheen loma näyttää olevan kaikkea muuta kuin rentouttava. Arjen läsnä olemattomuus purkautuu lomalla, eikä vanhemmilla ole keinoja kohdata tilanteita. Itseasiassa he eivät näytä edes ymmärtävän millaista toimintaa ja puhetta tilanteet vaatii. He eivät todella tiedä mitä tekisivät. Toivon usein, että perheet jotka elävät onnellista elämää ovat kotona, sillä lomamatkoilla heitä harvoin olen nähnyt.

Nykiä nykii perässään virikkeet, joilla hän voi paeta itseään. Usein näillä virikkeillä on jokin erityisterveellinen tarkoitus. Hyvänä erimerkkinä toimikoot erilaiset kuntoilumuodot ja terveystuotteet, joita ilman emme pärjää. Koska useimmilla meistä on sisällään tyhjyyden tunne, uskomme lukuisten tuotteiden ja palveluiden mainospuheiden täyttävät tuon tyhjiön. Emme kuitenkaan tiedä mitä tarvitsemme ja hukumme halujemme suohon. Nukkumaan mennessä mietimme jo seuraavaa kohdetta, jonka haluamme. Elokuvassa Instinct kuvattiin asia nerokkaasti. Sopusointuisen elämän rikkoi sivilisaatio noin 10 000 vuotta sitten. Sivilisaation keskeiseksi ongelmaksi elokuvassa nostettiin kontrollointi, ainainen tarve kontrolloida omaa ja toisten elämää. Yhä useampi nyki ymmärtää edellä mainitun asian nykyään ja liittyy johonkin marginaaliryhmään tai kulttiin tunteakseen olevansa vapaa yhteiskunnasta ja sen arvomaailman kahleista eli kontrolloinnista. Ohjelmoinnista ei kuitenkaan pääse eroon ohjelmoitumalla eri versioon. Edes päivityksestä ei ole hyötyä. Verkkoyhteys on katkaistava kokonaan, jotta voi nähdä suuren matrixin, jossa elämme. Yhteys katkeaa kokemukseni mukaan vain pelon kautta.

Vapaus saa mahdollisuuden kun pelko nykyisen elämän jatkumisesta sietämättömänä kasvaa suuremmaksi kuin pelko muutoksesta. Tänä päivänä en käsittele pelkojani enää samalla tavoin puhumalla ja kirjoittamalla kuin ennen. Pelot on käytävä läpi toiminnan kautta, kuten Matrix elokuvassa todetaan ”on eri asia tuntea tie, kuin kulkea sitä”. Tärkeitä pelkojen käsittelytoimintoja ovat kohdallani olleet parisuhde ja perhe-elämä, koulu- ja työelämä sekä etenkin viime vuosina harrastukset, joissa olen päässyt toteuttamaan itseäni. Elämä ei kuitenkaan kätkeydy parisuhteeseen, perheeseen, työhön tai harrastukseen. Kokonainen ja eheä elämä löytyy rakkaudesta siihen mitä tekee ja missä on. Se on täyttä elämää.

Tummia pilviä rakkaan lajin yllä

Paritanssi ja alkoholi

Joudun puuttumaan vaikeaan aiheeseen. Tuntuu, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Oma elämäntapani ja ammattini ovat lähtökohtia, joista näkemykset ovat saaneet alkunsa. Vähintään yhtä tärkeää on vaikuttaminen ja sanoman vieminen heidän puolesta, jotka sitä eivät uskalla tehdä. Tanssiharrastuksessa on suuri joukko, niin sanottu ”hiljainen kansa”, joka ei saa ääntään kuuluviin. Voimakkaat persoonat sekä pullo kädessä vapautta ja rohkeutta hakevat yksilöt, huutavat katseensa itseensä. Jotkut heistä ovat lajin edustajia ja saattavat antaa lajista vääränlaisen kuvan. Äänekkäät pääsevät hurmokseen, kun samaan aikaan hiljaiset vetäytyvät omiin nurkkiinsa, sillä ilo ilman viinaa on teeskentelyä.

Aloitin tanssiharrastuksen yli kolme vuotta sitten. Liikunta ja musiikki ovat aina kuuluneet elämääni, joten kaikesta skeptisyydestä huolimatta rohkenin kokeilemaan lajia, joka oli aiemmin kuulunut mielestäni lähinnä naisellisille miehille. Elämäntilanne antoi mahdollisuuden viettää iltoja lavatanssikursseilla. Olin kokenut kaksi eroa. Tunsin pitkästä aikaa yksinäisyyttä. Kaipasin yhteisöä. Kursseilla kohtasin ystävällisyyttä, läheisyyttä ja yhteisöllisyyttä, jollaista olin aiemmin kohdannut vain eräässä toisessa yhteisössä. Tanssinopettajat loivat iloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, jossa kaikkien oli hyvä olla ja tarpeeksi turvallista, jotta uuden oppiminen onnistuisi, eikä pelko veisi toimintakykyä. Parasta koko jutussa oli, että kaikki olivat selvin päin! Kaukana olivat muistot teinivuosilta, jolloin katselin humalaisilla silmilläni tanssivia ihmisiä ja keräsin rohkeutta mennä mukaan. Tuolloin edes alkoholi ei vienyt raastavaa häpeän tunnetta itsestä. Ainakaan heilumassa pöljän näköisenä lattialla, pelokkaampien katsoen arvostellen vierestä.

Rakastuin tanssiin ja parhaimmillaan vietin 2-6 iltaa viikossa tanssilattialla. Minua pyydettiin mukaan kursseja pyörittävään staffiin. Sitouduin ja pääsyehtona oli halata muita paikalla olleita staffilaisia. Sosiaalinen verkosto laajeni nopeasti ja sain muutaman hyvän ystävän. Harrastuksessa oli vain yksi huono puoli, tämä juttu olisi pitänyt aloittaa jo lapsena. Miten voisin enää oppia vartalon käyttöä ja tekniikkaa, jotka pitäisi saada lihasmuistiin juurrutettua. Viimeiset vuodet olin liikkunut lähinnä kuntosalilla ja kroppa oli kauttaaltaan jähmeä. Minun ”onnekseni” kursseilla ei panostettu tekniikkaan, sillä kuvioiden oppiminen oli helpompaa ja antoi illuusion, että opin nopeasti hyväksi tanssijaksi.

Pian oli edessä toinen rakastuminen west coast swing (WCS) nimiseen lajiin. Monipuolinen musiikki, nuoremmat harrastajat sekä lajin erilaisuus kiehtoivat. Alkeiskursseille lähdettiin Turkuun asti. Lajiin kuuluu myös bileitä, jotka ovat yleensä viikonlopputapahtumien yhteydessä. Yllätyksekseni näissä bileissä ihmiset vaikuttivat suhteellisen selvä päisiltä, alkoholittomilta. Pian laji veti Tampereelle sekä muille paikkakunnille janoamaan lisää oppia. Talous oli tiukoilla, kun kaikki rahat menivät tanssireissuihin. Samoihin aikoihin uskaltauduin lavoille tansseihin, joissa valtaosa oli vesilinjalla. Edelleen mieltäni vaivasi vain yksi asia: ”miksi en ole aloittanut tanssia aikaisemmin”. Viikkokurssien lisäksi paita kastui usein viikonloppuisinkin. Huomaamatta yleiskuntoni parani huimasti. Jähmeä kroppa tuli hieman sulavammaksi, jota musiikki pystyi jo vähän kuljettamaan.

Tanssin ilosanomaa pyrin viemään parhaani mukaan eri paikkoihin. Mielenterveys- ja päihdekuntoutuksessa pyritään etsimään uusia eheyttäviä harrastus- ja toimintomuotoja, joten tanssin esiin nostaminen ja suositteleminen tuntuivat tärkeiltä. Sosiaalisuuden ja liikunnan ohessa itsetunto ja itsetuntemus voivat parantua. Nuorille kerroin etenkin west coast swingistä, sillä siellä voi tanssia musiikkiin, jota itsekin kuuntelee ja vieläpä ikäisessään seurassa. Bileissäkin voi käydä raittiina ja saada korjaavia kokemuksia kännibaarireisssuille.

Rakastuminen lajiin oli ilmeisesti sokaissut silmäni. Pikkuhiljaa aloin kuulla juomapuheita ja kuivanappailua, kuten muuallakin kulttuurissamme. Alkoholia tarjottiin, tuotiin omia juomia mukana ja Suomalaisiin tapahtumiin perustettiin oma alkoholitiski. Lavoilla ja bileissä etenkin naiset valittivat humalaisista miehistä, jotka koskettivat sopimattomasti ja joiden kanssa tanssi ei ollut mukavaa. Minäkin sain tanssittaa naisia, jotka pyytelivät anteeksi humalatilaansa. Luin artikkelin eräästä opettajasta, joka kannusti käyttämään alkoholia bileiden ohessa. Lopullisesti silmäni aukesivat Budapestin tapahtumassa tämän vuoden tammikuussa. Valtaosa suomalaisista vetäytyi huoneisiin ryyppäämään. Kutsu kiersi facebookissa ja tapahtuman käytävillä. Pitkään raittiina olleena en ollut matkannut sinne asti katsomaan toisten juomista, joten valitsin ennemmin yksin olemisen bileissä. Bileissä saa yksinkin mukavia tansseja, mutta Suomen porukasta ulkopuolelle jääminen vaivasi mieltä. Onneksi saatoin mennä hotellihuoneeseen jakamaan tunteeni tabletin välityksellä tyttökaverille Suomeen, jolla oli samaa kokemusta. Aiemmin lapsuudessa ja nuoruudessa hylkäyskokemukset ja pelot olivat vieneet elämänhaluni. Vaikka koen kasvaneeni paljon niistä ajoista, koin edelleen tapahtuman aikana pettymystä ja yksinäisyyttä, jota on vaikea kuvailla.

Negatiivisista kokemuksista huolimatta jatkoin harjoittelua tanssin parissa. Treenasin eri tanssiparien kanssa kahden, jonka olin todennut tehokkaaksi jo aiemmin, jotta voisin päästä eteenpäin ja nauttia enemmän lajista. Löysin kehostani lantion, joka oli ollut väärässä asennossa, milloin liian edessä ja milloin taas takana saaden selän notkolle. Paljon puhuttu ”connection” alkoi löytyä. Lavalla olin jo kokenut syviä yhteyden kokemuksia toiseen ihmiseen ja henkeen, kun kaksi sulautuvat yhdeksi. Sama kokemus oli saavutettavissa pelkällä kädestä käteen kosketuksella. Tekniikan lisäksi olennaisinta connectionin eli yhteyden luomiseen ja syntymiseen on mielestäni se, että molemmat ovat selvin päin. Carl Jungin ajatus ”Spiritus Contra Spiritum” tarkoittaa vapaasti suomennettuna alkoholi vastaan henki ja kuvaa hyvin sitä, miten aidon yhteyden toiseen voi saada vain ilman alkoholia.

Tapahtumiin osallistuminen ei enää kiinnostanut. Viime hetkellä päätimme tyttökaverini kanssa lähteä Tampereelle kesäkuussa olevaan tapahtumaan. Tavoitteena oli pitää hauskaa yhdessä selvin päin ja osallistua kisoihin. WCS:n kisoissa useat ottivat rohkaisuryyppyjä ennen lattialle menoa, jota olin nähnyt aiemminkin. Kisojen aikana juontaja kehotti useaan otteeseen tanssijoita käyttämään baarin palveluja. Juontaja joi itse samalla, kun juonsi sekä ainakin kahteen otteeseen haki tuomareille alkoholia. Kisat olivat niin kutsutut pistekisat, joissa osallistujat voivat saada pisteitä noustakseen ylempään sarjaan. Näyttää siltä, että pisteitä saa kun kiertää paljon tapahtumia, tulee tuomareille tutuksi ja sekoilee tarpeeksi. Tekniikka tai aito yhteys pariin ovat sivuseikkoja. Sain kuulla, etteivät muut tanssiurheilupiirit arvosta WCS tapahtumia kisojen arvioinnin ja alkoholikäytäntöjen vuoksi. Olin kuullut arvostelun aiemminkin, mutta nyt arvio upposi ymmärrykseeni.

Oli kisoja tai ei, mielestäni järjestäjien ei pitäisi mainostaa juomista tai kehottaa ihmisiä juomaan alkoholia. Sydämeeni iski katumus siitä, kuinka olen kehunut ja suositellut tapahtumia sekä alaikäisille että entisille päihdeongelmaisille. Tiedän, että tapahtumissa on tietenkin paljon niitä, jotka juovat. Olen itsekin kuulunut niihin, jotka tarvitsevat alkoholia rauhoittuakseen ja pitääkseen hauskaa. Sen vuoksi en ole aiemmin moralisoinut ketään asian tiimoilta. Olen ollut pitkään hiljaa. Koen velvollisuudekseni ottaa asian esiin ja jakaa oman kokemukseni. Tiedän asettavani itseni arvostelun kohteeksi, tiukkapipoksi ja moralistiksi. Kyse on kuitenkin vain kokemuksestani ja ammatillisesta näkökulmasta asiaan. Täytyy kuitenkin muistaa tanssin parissa olevan paljon positiivisia erimerkkejä, jotka kahlaavat tapahtumia pelkästään vesilinjalla. Omalla esimerkillään he vetävät uusia terveellisestä, terapeuttisesta ja iloisesta harrastuksesta kiinnostuneita mukaan.

Tanssitapahtumat ovat nyt osaltani toistaiseksi tauolla. Tanssin harrastaminen jatkuu eri tavoin kuin aiemmin. Jälleen on poikettava muiden seuraamisesta ja etsiä omaa polkua – kuunneltava itseä.

Isänpäiväruno

Perintöoppi

Kiitos perimästä, jonka lahjaksi annoit.
Ei siitä maatuvasta, vaan minkä harteillasi kannoit.
Käteni ojensin aikanaan ja olin sitä vailla.
Tietämättä, että sinäkin kaipasit sitä, lapsen lailla.

Oppia janosit ja luit iltaisin.
Muistan sivujen äänet, niihin nukahdin.
Ajattelin sinun paljon tietävän, maailman pahuutta sietävän.
Enhän tiennyt ihmisen itseään kiertävän.

Isä nostetaan ja häneltä apua pyydetään.
Ensin ylistetään ja lopulta syytetään.
Kokemusta antaen ja syylliseksi myöntyen.
Lapsi saa rakkauden ja toisen mahdollisuuden.

Sain kanavan ja perinnön, joka unohdettiin.
Näin isänä ihmisen, kun kokemusta jaettiin.

Isälle 9.11.2014
Rakkaudella Hannu

Pimeyteen sopeutuneet silmät

Seisoin yöllä parvekkeellani katsellen pimeään metsään. Pian silmäni tottuivat pimeyteen ja aloin erottamaan näkemääni. Pimeässä kaikki näkyy epäselvästi. Mieli ei ole selkeä, vaan ajatusten sekamelska täyttää pään. Pimeässä mieltä hallitsevat ongelmat. Siellä tapaa muita pimeään tottuneita, jotka kertovat omia ongelmiaan. Parvekkeelta erottuu isoja taloja. Ne näyttävät niin hienoilta, että sisällä täytyy olla lämmintä ja onnellista. Pimeässä kohtaan ihmisiä, jotka kertovat keitä taloissa asuu. Heillä on kaikki hyvin siksi, kun meillä on asiat huonosti. Se ei ole meidän mielestämme oikeudenmukaista ja olemme kateellisia. Suorastaan ravoin vallassa, mutta saamme sen peitetyksi. Kohteliaasti arvostelemme taloissa asuvia. Arvostelu saa meidät tuntemaan itsemme heitä paremmiksi. Ei ole oikein, että he näkevät valon ja me emme. Näin ajattelemme. Arvostelemme myös pimeässä asuvaa kansaa. Niitä jotka eivät nyt ole keskustelussa mukana. Onhan kaikkien muiden syy, että elämme tällaisessa maailmassa, josta puuttuu aito toisista välittäminen. Olemme uhreja. Kukaan ei muista millaiselta kaikki näytti, kun oli valoisaa. Kuitenkin meillä on vahva usko siihen, että tulevaisuudessa, sitten kun olemme saaneet vain tietyt ongelmat selvitettyä, elämme yhtä hienoissa taloissa kuin valon kansa.

Saamme kokea useita riemukkaita hetkiä keskusteluissa miten tulemme ongelmamme selvittämään. Päämäärä on selvä. Jotkut kutsuvat niitä haaveiksi ja unelmiksi. Niitä täytyy olla. Eihän ilman niitä ole elämää. Ei voi olla, sillä niin kaikki sanovat ja niin meille on opetettu. Pienestä asti muut pimeyden asukit ovat antaneet meille hienoja malleja siihen, millaista on olla menestynyt ja toteuttaa unelmansa. Meidät on vallannut valtava kiihko päästä samanlaiseen tilaan kuin menestyneetkin ovat. He ovat valon kansan tähtiä. Niin kaukaisia, että pimeydessäkin ne näyttävät kauniilta. Jotkut ovat nousseet pimeydestä. Tähdillä on molempien kansojen suosio. Jossain vaiheessa tähtikin tipahtaa, mutta me emme ole enää katsomassa. Kun tähti näyttää sammuvan etsimme uuden tähden, jota voimme seurata ja josta saamme haaveilla. Olemme jälleen koukussa ja sehän kaiken idea onkin. Emme halua vapautta, vaan riippua unelmassa, koska elämää ei muualla voi olla. Siltä se pimeässä näyttää ja näylle riittää runsain kansoin todistajia. Tähdet saattavat itsekin kertoa, ettei ylhäällä ollutkaan kivaa, vaan oikeastaan tylsää ja yksinäistä, mutta emme kuule. Parvekkeellani kuulen vain viemärissä olevan veden lorinaa. Siihen haluan keskittyä, enkä luonnon ääniin. Pimeyden kansa katselee sumuista maisemaa ja hienoja unelmia sekä kuuntelee viemäriä. Sinnehän ne jutut kuuluvat, kun asiat vanhenevat. Sitä haluamme kuunnella, samaa vanhaa tarinaa vuodesta toiseen. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta saman kuulevat kaikki muutkin ja korvamme ovat säädettyinä ainoastaan viemäritaajuudelle. Viemärissä haisevat vanhat jutut, mutta nenä on jo tottunut. Mikään ei maistu tai tunnu miltään. Olemme täydellisesti sopeutuneet, pimeydessä elävä viemärikansa. Ainoastaan yksi aisti kärsii, eikä voi sopeutua. Se on sydämemme.

Tähtien lisäksi tulemme pimeystilassa tapaamaan ihmisiä, jotka kertovat meille, miten he ovat päässeet pois pimeydestä ja siellä löyhkäävästä hajusta. Yleensä emme halua kuunnella, koska meillä on erittäin tärkeä puuhaa, vartioida uusia viemäriin tipahtavia asioita ja samaan aikaan seurata parhaaksi valitsemiamme tähtiä. Vasta kun olemme itse vajonneet viemärin pohjalle, saatamme kuunnella ritilän päältä kuuluvia keveitä askelia ja painavaa puhetta siitä, miten pohjalta voisi kivuta maan kamaralle. Jos apua yritetään tarjota väkisin, jäämme ennemmin makaamaan pohjalle. Voimme suostua vain ehdotukseen, jos jollakin on kokemus, miten juuri tällaisesta viemäristä voisi löytää ulospääsytien. Tehtyämme ehdotetulla tavalla, näemme valon. Valossa kaikki näyttää toiselta. pimeyden ja valon kansat ovat samanarvoisia. Ei ole eri kansoja, vaan ainoastaan yksi kansa, jonka jäseneksi tunnumme kuuluvan. Tuntuu hullulta, ettei tätä voinut nähdä aiemmin. Vaikka siitä on vain hetki, silti se tuntuu jo ikuisuudelta. Tässähän se nyt on – unelmani. Ei tarvitse juosta minkään perässä enää, eikä tavoitella tähtiä. Olen tähti nyt. Elämässä tuntuu alkavan aivan uusi seikkailu. Ei sellainen, jossa juostaan haaveiden perässä, vaan sellainen, jossa ollaan nykyhetkessä. Unelmiakin toki tulee, eivät ne häviä, mutta niitä ei tarvitse saavuttaa. Pakko ja riippuvuus ovat poissa. Jos haaveen saavuttaa hyvä niin, jos ei, niin tekemistä kyllä riittää. Luontomme ja luovuus pitävät siitä huolen, jos vain annamme pitää.

Kirjoitettu 17.10.14 yöllä.

Tietoisuutta päihdetyöhön (alkup. versio)

Päihteisiin liittyvät mittavat ongelmat näyttävät kasvavan ja aiheuttavan kärsimystä yhä enemmän sekä yhteiskunnallisella että yksilöllisellä tasolla. Tätä tosiasiaa ei suostuta todella näkemään vaan ongelmien olemassa oloa varjostaa vahva kieltäminen, mikä on tyypillisin ilmiö päihdeongelmista puhuttaessa. Olen istunut lukuisissa seminaareissa ja koulutuksissa joissa erilaisia tilastoja puidaan hyvin tarkkaan. Usein tunnen oloni turhautuneeksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos seuraa tehokkaasti alkoholin kulutuksen tilastointia ja seminaareissa nostetaan toistuvasti esiin esimerkiksi kasvukäyrät raittiiden nuorten määrässä. (Päihdetilastollinen vuosikirja 2012, 28). Käytännön päihdetyöntekijöitä tällainen tilastointi ei auta. Tarvitsemme enemmän matalan kynnyksen keskustelupaikkoja päihdeasioista kärsiville sekä lisäresursointia tehokkaisiin ja yksilöllisiin kuntoutusmenetelmiin.

Alkoholi ja väkivalta seminaarissa 7.11.2013 apulaispoliisipäällikkö Arto Karnaranta Oulun poliisilaitokselta toteaa, ettei nuorten juomisen vähentyminen näy ainakaan kentällä. Samalla myös huostaan otettujen lasten määrä jatkaa kasvuaan etenkin murrosikäisten parissa. (Lastensuojelu 2011, 1-2). Huostaan otettujen lasten yksiköissä työskennelleenä totesin lähes kaikilla lapsilla olevan päih-deongelmia joko itsellään tai heidän vanhemmilla. Sen vuoksi jo lastensuojeluyksiköissä pitäisi mielestäni tehdä päihdekuntoutusta ja aikuissosiaalityössä panostaa yksilöllisten kuntoutuspaikkojen löytämiseen.

Päihderiippuvuuden syntymekanismeja kuvaavia teorioita on lukuisia. Päihdepsykiatri Juha Kemppinen esittää kolmetoista erilaista selitysmallia. (Kemppinen 2013). Ammatillisessa päihdetyössä selitysmallit jaetaan yleensä biologisiin ja fysiologisiin, psykologisiin ja psykiatrisiin, sosiaalisiin sekä henkisiin, hengellisiin ja sielullisiin selitysmalleihin. (Lappalainen-Lehto, Romu & Taskinen 2007, 16–19.) Uusimmassa suomalaisten päihdelääketieteen ammattilaisten toimittamassa kirjassa (Alkoholiriippuvuus) kiteytetään riippuvuuden taustalla olevan sekä biologiseen perimään että kas-vuympäristöön liittyvät tekijät. (Seppä, Alho & Kiianmaa 2010, 27). Yleisesti päihdetyössä huomioidaan molempien tekijöiden vaikutus, mutta on edelleen kuntoutuspaikkoja joissa painotetaan esimerkiksi vain biologisen perimän merkitystä. Auttamisen kannalta näen turhaksi kiistellä siitä, mikä näkemys on oikea. Tärkeintä olisi löytää jokaiselle yksilöllisesti parhain hoitopaikka, jolloin keskeiseen rooliin asettuvat tahot jotka ohjaavat ihmisiä hoitoihin.

Päihteiden käytöllä tavoitellaan tietoisuuden muutosta. (Kemppinen 2000). Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen päihdetietolinkin mukaan kulttuurissamme on tapahduttava muutos joka vaikuttaisi yksilöiden tietoisuuden lisääntymiseen päihteiden käytöstä. (THL i.a.). Päihdetyössä tavoite pysyy samana. Asiakkaan tietoisuuteen pyritään vaikuttamaan hoitopaikasta riippumatta. Hoidon- tai kuntoutuksen keinot vaihtelevat sen mukaan millä tavoin päihdeongelma ymmärretään, mikä myös määrittää sen miten tietoisuuteen pyritään vaikuttamaan. Meidän ammattilaisten olisi siten olennaista tiedostaa omat käsityksemme käsitteistä tietoisuus ja päihdeongelma.

Tieteessä ja mediassa käydyissä keskusteluissa molempien ilmiöiden määrittelyt sekä tutkimukset poikkeavat monilta osin toisistaan. Omien havaintojeni mukaan tietoisuus vaikuttaa kuitenkin olevan suurempi mysteeri kuin päihdeongelma. Kun ihmiseltä kysytään miksi hän käyttää päihteitä, saadaan yleensä jonkinlainen selitys asiasta. Kun taas kysytään mitä tietoisuus on ja miten se vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä, niin jäädään todennäköisesti vaille vastausta. Selitys viittaa siihen, että ihmisillä on usein tietoa siitä miksi he päihtyvät. Hieman arvoituksellisesti voisi sanoa, että jos heillä olisi tietoisuutta he tuskin ajautuisivat päihdeongelmiin.

Tietoisuudella tarkoitetaan kansankielellä aistimusten, elämysten, tunteiden, ajatusten ja muistikuvien kokonaisuutena tai yksilön tietoisuutta itsestään ja ympäristöstään. (Wikipedia i.a.). Merkittävä tietoisuuden tutkija, neurotieteen professori Antonio Damasion mukaan tietoisuus on elävän eliön luoma biologinen prosessi. Damasio jakaa tietoisuuden ydintietoisuuteen joka on aistimus nykyhetkestä sekä omaelämänkerralliseen tietoisuuteen jossa mieltä dominoi menneisyys ja ennakoitu tulevaisuus. (Damasio 2011, 165,166.) Jälkimmäistä käsitystä voidaan hyödyntää monin tavoin päihde- ja mielenterveystyössä. Ensin on kokemuksien kautta huomattu miten tärkeää mielellemme on menneiden elämän tapahtumien tiedostaminen ja työstäminen. Kehityspsykologian tutkimukset ovat tukeneet tätä viitekehitystä kuten myös erilaiset kiintymyssuhdeteoriat. Nykyään neurotiede on todistanut aivoissamme olevan ikäkausia jolloin opimme tiettyjä asioita helpommin. Näitä nimitetään herkkyyskausiksi. Psykoterapiassa ollaan erityisen kiinnostuneita varhaisten vuorovaikutussuhteiden vaikutuksesta aivoihin. Edellä esitetyn perusteella on tärkeää laajentaa omaelämänkerrallista tietoisuutta työskentelemällä mielen kanssa. Tietoisuus on yleensä kapeaa ja sidottu mielen negatii-visiin ajatus- ja tunnemalleihin. Damasio yhtyy Freudin kantaan tietoisuudesta jossa tietoisuus on kapea ikkuna josta mieli tulee tiedetyksi. (Damasio 2011, 173). Mieltä työstämällä omaelämänkerrallinen tietoisuus menettää dominoivan asemansa ja ydintietoisuudesta eli läsnäolosta tulee luonnollinen osa sisäistä mielen maailmaamme.

Psykologi Timo Järvilehdon mukaan tietoisuuden synty edellyttää vähintään kahta tai todennäköisesti kolmea ihmistä. (Järvilehto 1995, 125). Järvilehto sekä Damasio ovat päätyneet samaan lopputulokseen. Tietoisuus on eräänlainen evoluution tulos. Se on syntynyt jotta olemme lajina selvinneet, ja esi-isämme ovat kyenneet parempaan yhteistyöhön. (Damasio 2011, 172, 173. Järvilehto 1995, 127.) Päihdetyön juuret ovat myös vahvasti yhteistyössä. Alkoholistien oli ryhdyttävä toimimaan yhdessä selvittääkseen yhteisen ongelmansa. Näin syntyi AA-liike vuonna 1935. Liikkeen yhdeksi periaatteeksi muodostui ryhmätietoisuuden kuunteleminen päätösten teossa. Liike kasvoi nopeasti ja saavutti tuloksia jotka tekivät vaikutuksen ammattilaisiin. Yhteistyöstä syntyi Minnesota-malliksi kutsuttu työote vuonna 1949, jossa kokemuksellinen ja ammatillinen tieto yhdistyivät. (Hazelden i.a.). Kyseinen työote on tunnetusti saavuttanut huomattavia tuloksia maailmalla jopa Suomessa. (Käypä hoito i.a.). Nykyään puhutaan kokemusasiantuntijoiden hyödyntämisestä päihde- ja mielenterveystyön kentällä. Toivon todella, että löytäisimme sellaista yhteistyön tietoisuutta, jossa minkään auttamistahon ääni ei jäisi kuulematta.
Hannu Mört
Sosionomi (AMK)- Diakoni

Artikkeli kuuluu osana psykoterapeuttisten perusvalmiuksien opiskeluja Kemi-Tornion ammatti-korkeakoulussa 2013.

Julkaistu tiivistettynä versiona Talentia lehdessä 2.2014

Lähteet

Damasio Antonio 2011. Itse tulee mieleen: tietoisten aivojen rakentaminen. Helsinki
2010. Hakapaino.

Hazelden i.a. http://www.hazelden.org/web/public/minnesotamodel.page. Viitattu 19.11.2013

Järvilehto Timo 1995. Mikä ihmistä määrää. Ajatuksia yhteistyöstä, tietoisuudesta ja koulutuksesta. Jyväskylä. Gummerus Kirjapaino Oy.

Kemppinen Juha 2000. Sielu ja päihteet. juhakemppinen.fi/index.php?act=qcbocwf48j73zd‎

Kemppinen Juha 2013. Päihdeongelmien psykoedukaatio.
http://juhakemppinen.fi/index.php?id=giyncffq6li49e

Käypä hoito i.a. Kahdentoista askeleen hoidon vertailu muihin hoitomuotoihin alkoholiongelmaisen hoidossa. http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/tunnus/nak04632. Viitattu 19.11.2013

Lastensuojelu 2011. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/90891/Tr26_12.pdf?sequence=5. Viitattu 18.11.2013.

Lappalainen-Lehto, Riitta, Romu, Maija-Liisa & Taskinen, Mailis 2007. Haasteena päihteet. Am-matillisen päihdetyön perusteita. Helsinki. Wsoy.

Päihdetilastollinen vuosikirja 2012. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/103099/URN_ISBN_978-952-245-805-6.pdf?sequence=1. Viitattu 18.11.2013.

Seppä Kaija, Alho Hannu & Kiianmaa Kalervo 2010. Alkoholiriippuvuus. Duodecim. Hämeenlinna 2010. Kariston kirjapaino Oy.

THL i.a. http://www.thl.fi/fi_FI/web/neuvoa-antavat-fi/paihdetieto. Viitattu 11.11.2013

Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Tietoisuus. Viitattu 12.11.2013

Tapahtui kesällä 2002

Heräsin ja kaikki oli toisin.
Pyöräilin kuntosalille aivan tavallisena päivänä, kunnes yhtäkkiä aloin nähdä.
Syvällä sisimmässäni olin kaivannut tuota tunnetta jo pitkään, liian kauan.
Että jokin tekisi sydämeni iloiseksi ja tuntuisi kauniilta.
Lapsena luonto oli aina koskettanut ja siellä oli hyvä olla, mutta pitkään aikaan se ei enää tuntunut missään eikä merkinnyt mitään.
Olin menettänyt toivoni, että koskaan tuntisin, että milloinkaan näkisin, sitä kauneutta.
Vasta joitakin päiviä sitten, olin ollut heikko, heikompi kuin koskaan.
Mutta nyt minut valtasi vahvuus, joka ei ollut minua, mutta virtasi kokonaan lävitseni, loistaen silmistäni ulos.
Luonnon kauneus tulvi nyt sisään. En ymmärtänyt mitä tapahtui, mutta tämä täytti sen syvän kaipauksen ja puutteen tunteen, jota olin kokenut.
”Miten en ole tätä nähnyt” ajatus tuli voimakkaana mieleeni. Ajatuksella ei kuitenkaan ollut väliä, sillä nyt olin elossa. Ensi kertaa sitten lapsuuden päivien, jolloin en ollut vielä sulkenut ovea, josta tämä kauneus pääsi nyt sisään.
Ainolanpuistoon pysähdyin. ”Voiko tämä tapahtua minulle”, minulle, jolle näytti käyvän vain huonosti. Yhtäkkiä kaikki oli hyvin. Kyyneleet valuivat silmistäni. Koin uudenlaista ja suurta rauhaa. Olin eheä.
Pyöräilin kaupungin läpi, eikä kaupungin häly vaikuttanut mitenkään. Kaikki näytti seesteiseltä, sellaiselta kuin kaikki olisi niin kuin pitääkin.
Pääsin salin pihaan ja kännykkäni soi. Vastasin ihmiselle, josta olin ollut suuresti riippuvainen. Tajusin syvästi, jo katsoessani kuka soittaa, että nyt olin vapaa. Muutaman kerran nautin rauhallisista henkäyksistä ennen vastaamista, sillä tiesin, miten tulen toimimaan. Minulla oli valinta. Enää en reagoisi toisen tekojen ja sanojen mukaan.
Muistan toisen vaikertavan äänen ja avun pyynnön, jonka hän usein oli esittänyt. Vastaukseni oli ”En voi enää tulla sinne. Olen antanut kaiken mitä voin”.
Puhelun jälkeen rauha säilyi ja tunsin riemua sekä vapautta. Riippuvuus oli poissa. Yksin oli hyvä olla. ”En tarvitse enää ketään ollakseni onnellinen” ajattelin. Aiemmat ajatukset hymyilyttivät. Ne näyttivät kaukaisilta.
Koin läheisyyttä, olin lähellä itseäni – olin päässyt perille.

Kirjoitettu 13.9.2014