Pintaliitäjä

Älä kehitä itseäsi! Älä suorita! Paikoilleen ei saa jäädä, eikä toisia seurata! Pysähdy! Löydä itsesi! Maailmamme on täynnä tämänkaltaisia elämänohjeita. Hukummeko niihin?

Mielipiteemme, kokemuksemme, sanamme ja kirjoituksemme hukkuvat kaiken sanomisen ja ilmaisun paljouteen. Facebookin seinä täyttyy tuntemattomien ihmisten päivityksistä, kun joku puolituttumme on tykännyt niistä. Oma seinämme voi täyttyä omista päivityksistä, sillä kun kukaan ei kuuntele, on varmistettava edes nähdyksi tuleminen. Toivottavaa on, että edes kasvokkain joku kuuntelisi, emmekä hukkuisi vain massaksi muiden äänien joukossa. Hyvin usein olemme kurkkua myöten täynnä median ja somen informaatiotulvasta. Jotkut tempaisevat itsensä määräajoin irti somesta tämän vuoksi tai lähtevät kokonaan pois. Jotkut, kuten minä, emme juuri seuraa uutisia, tiedotusvälineitä ja maailmanmenoa, ellei siihen ole jokin hyvä syy.

Osaamme kyllä hukkua ilman nettiä ja tiedoitusvälineitäkin. Hukumme läheiseen ihmiseen tai joku toinen hukuttaa meidät. Hukumme työhön, maailmankatsomukseen, harrastukseen, riipuvuuksiin, päihteisiin tai oikeastaan mihin tahansa, jottei tarvitsisi oikeasti sukeltaa oman inhimillisyyden ja omien heikkouksien keskelle. Hukkumisesta seuraa nukkuminen. Nukahtamalla on mahdollista herätä, mikä tekee asiasta ristiriitaisen. Tarvitaanko siis aina nukahtaminen, omaan ja kollektiiviseen egoismiin tullakseen todellisuuden tajuiseksi. Entä kaikki se paha, mitä nukkuessaan omalta itseltään tulee tehdyksi? Missä on oikeudenmukaisuus? Koen sen olevan kuulluksi tulemisen mahdollisuudessa. Kun olemme saaneet mahdollisuuden tulla kuulluiksi, meillä on valinnanmahdollisuus miten jatkamme eteenpäin. Miksi se ei kaikille riitä. Onko heidät hukutettu liian syvälle? Onko unitila turvallisempi kuin herääminen ja peiliin katsominen? Vai onko ympärillämme liikaa virikkeitä ja mukavuuksia, joista emme voi kieltäytyä. Kieltäytyminenhän merkitsisi itsensä rajoittamista. Eihän vapaita yksilöitä saa rajoittaa!

On myös olemassa uppoutumista omaan luovaan intuitioon ja itseilmaisuun. On tilaisuus tehdä syväsukellus omaan itseen. Syväsukelluksen jälkeen noustaan pinnalle. Pinnallinen elämä on oikeastaan valoisampaa ja pinnalla voi hengittää tietäen, ettei vedessä oleminen ole vaarallista, sillä alla olevat mustat kohdat on tarkastettu. Intuitiivisessa uppoutumisessa on tietenkin vaarana hukkua kokonaan ja kadottaa jälleen itsensä. Kuitenkin kerran syväsukelluksen tehneenä tietää, että pinnalla on käytävä liitämässä. Happi loppuu, jos ei välillä ota etäisyyttä asioihin ja katso asioita myös muiden näkökulmasta. Myös muut voivat olla uppoutuneita, eivätkä osaa katsoa asioita pinnalla. Pintaliitäjän täytyy se hyväksyä. Ei meidän auta huutaa pinnalta, sillä toinen ei kuule veden alle kuin epämääräistä hölinää. Toisinaan sukellellessa näkee muitakin jotka ovat käyneet syvällä ja viihtyvät myös pintaliidossa. He jakavat kokemuksensa millaista oli lillua välivesissä uskaltamatta mennä koskaan liian syvälle tai kestämättä pinnalla olevaa kirkkautta. Joku heistä on jo ymmärtänyt, että kaikesta huolimatta olimmepa missä hyvänsä, olemme kaikki ihmisiä ja ainakin lähes kaikissa on vielä inhimillisyyttä jäljellä. Hän on hyväksynyt, että vain itseään voi muuttaa. Joku toinen voi muuttua sen seurauksena, mutta se on toisen valinta. Olen kirjoittanut tämän tekstin pilke silmäkulmassa. Samalla pilkkeellä sanon toivovani joskus kasvavani hänen kaltaiseksi.

Isänpäiväruno

Perintöoppi

Kiitos perimästä, jonka lahjaksi annoit.
Ei siitä maatuvasta, vaan minkä harteillasi kannoit.
Käteni ojensin aikanaan ja olin sitä vailla.
Tietämättä, että sinäkin kaipasit sitä, lapsen lailla.

Oppia janosit ja luit iltaisin.
Muistan sivujen äänet, niihin nukahdin.
Ajattelin sinun paljon tietävän, maailman pahuutta sietävän.
Enhän tiennyt ihmisen itseään kiertävän.

Isä nostetaan ja häneltä apua pyydetään.
Ensin ylistetään ja lopulta syytetään.
Kokemusta antaen ja syylliseksi myöntyen.
Lapsi saa rakkauden ja toisen mahdollisuuden.

Sain kanavan ja perinnön, joka unohdettiin.
Näin isänä ihmisen, kun kokemusta jaettiin.

Isälle 9.11.2014
Rakkaudella Hannu

Pimeyteen sopeutuneet silmät

Seisoin yöllä parvekkeellani katsellen pimeään metsään. Pian silmäni tottuivat pimeyteen ja aloin erottamaan näkemääni. Pimeässä kaikki näkyy epäselvästi. Mieli ei ole selkeä, vaan ajatusten sekamelska täyttää pään. Pimeässä mieltä hallitsevat ongelmat. Siellä tapaa muita pimeään tottuneita, jotka kertovat omia ongelmiaan. Parvekkeelta erottuu isoja taloja. Ne näyttävät niin hienoilta, että sisällä täytyy olla lämmintä ja onnellista. Pimeässä kohtaan ihmisiä, jotka kertovat keitä taloissa asuu. Heillä on kaikki hyvin siksi, kun meillä on asiat huonosti. Se ei ole meidän mielestämme oikeudenmukaista ja olemme kateellisia. Suorastaan raivoin vallassa, mutta saamme sen peitetyksi. Kohteliaasti arvostelemme taloissa asuvia. Arvostelu saa meidät tuntemaan itsemme heitä paremmiksi. Ei ole oikein, että he näkevät valon ja me emme. Näin ajattelemme. Arvostelemme myös pimeässä asuvaa kansaa. Niitä jotka eivät nyt ole keskustelussa mukana. Onhan kaikkien muiden syy, että elämme tällaisessa maailmassa, josta puuttuu aito toisista välittäminen. Olemme uhreja. Kukaan ei muista millaiselta kaikki näytti, kun oli valoisaa. Kuitenkin meillä on vahva usko siihen, että tulevaisuudessa, sitten kun olemme saaneet vain tietyt ongelmat selvitettyä, elämme yhtä hienoissa taloissa kuin valon kansa.

Saamme kokea useita riemukkaita hetkiä keskusteluissa miten tulemme ongelmamme selvittämään. Päämäärä on selvä. Jotkut kutsuvat niitä haaveiksi ja unelmiksi. Niitä täytyy olla. Eihän ilman niitä ole elämää. Ei voi olla, sillä niin kaikki sanovat ja niin meille on opetettu. Pienestä asti muut pimeyden asukit ovat antaneet meille hienoja malleja siihen, millaista on olla menestynyt ja toteuttaa unelmansa. Meidät on vallannut valtava kiihko päästä samanlaiseen tilaan kuin menestyneetkin ovat. He ovat valon kansan tähtiä. Niin kaukaisia, että pimeydessäkin ne näyttävät kauniilta. Jotkut ovat nousseet pimeydestä. Tähdillä on molempien kansojen suosio. Jossain vaiheessa tähtikin tipahtaa, mutta me emme ole enää katsomassa. Kun tähti näyttää sammuvan etsimme uuden tähden, jota voimme seurata ja josta saamme haaveilla. Olemme jälleen koukussa ja sehän kaiken idea onkin. Emme halua vapautta, vaan riippua unelmassa, koska elämää ei muualla voi olla. Siltä se pimeässä näyttää ja näylle riittää runsain kansoin todistajia. Tähdet saattavat itsekin kertoa, ettei ylhäällä ollutkaan kivaa, vaan oikeastaan tylsää ja yksinäistä, mutta emme kuule. Parvekkeellani kuulen vain viemärissä olevan veden lorinaa. Siihen haluan keskittyä, enkä luonnon ääniin. Pimeyden kansa katselee sumuista maisemaa ja hienoja unelmia sekä kuuntelee viemäriä. Sinnehän ne jutut kuuluvat, kun asiat vanhenevat. Sitä haluamme kuunnella, samaa vanhaa tarinaa vuodesta toiseen. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta saman kuulevat kaikki muutkin ja korvamme ovat säädettyinä ainoastaan viemäritaajuudelle. Viemärissä haisevat vanhat jutut, mutta nenä on jo tottunut. Mikään ei maistu tai tunnu miltään. Olemme täydellisesti sopeutuneet, pimeydessä elävä viemärikansa. Ainoastaan yksi aisti kärsii, eikä voi sopeutua. Se on sydämemme.

Tähtien lisäksi tulemme pimeystilassa tapaamaan ihmisiä, jotka kertovat meille, miten he ovat päässeet pois pimeydestä ja siellä löyhkäävästä hajusta. Yleensä emme halua kuunnella, koska meillä on erittäin tärkeä puuhaa, vartioida uusia viemäriin tipahtavia asioita ja samaan aikaan seurata parhaaksi valitsemiamme tähtiä. Vasta kun olemme itse vajonneet viemärin pohjalle, saatamme kuunnella ritilän päältä kuuluvia keveitä askelia ja painavaa puhetta siitä, miten pohjalta voisi kivuta maan kamaralle. Jos apua yritetään tarjota väkisin, jäämme ennemmin makaamaan pohjalle. Voimme suostua vain ehdotukseen, jos jollakin on kokemus, miten juuri tällaisesta viemäristä voisi löytää ulospääsytien. Tehtyämme ehdotetulla tavalla, näemme valon. Valossa kaikki näyttää toiselta. pimeyden ja valon kansat ovat samanarvoisia. Ei ole eri kansoja, vaan ainoastaan yksi kansa, jonka jäseneksi tunnumme kuuluvan. Tuntuu hullulta, ettei tätä voinut nähdä aiemmin. Vaikka siitä on vain hetki, silti se tuntuu jo ikuisuudelta. Tässähän se nyt on – unelmani. Ei tarvitse juosta minkään perässä enää, eikä tavoitella tähtiä. Olen tähti nyt. Elämässä tuntuu alkavan aivan uusi seikkailu. Ei sellainen, jossa juostaan haaveiden perässä, vaan sellainen, jossa ollaan nykyhetkessä. Unelmiakin toki tulee, eivät ne häviä, mutta niitä ei tarvitse saavuttaa. Pakko ja riippuvuus ovat poissa. Jos haaveen saavuttaa hyvä niin, jos ei, niin tekemistä kyllä riittää. Luontomme ja luovuus pitävät siitä huolen, jos vain annamme pitää.

Kirjoitettu 17.10.14 yöllä.

Tietoisuutta päihdetyöhön (alkup. versio)

Päihteisiin liittyvät mittavat ongelmat näyttävät kasvavan ja aiheuttavan kärsimystä yhä enemmän sekä yhteiskunnallisella että yksilöllisellä tasolla. Tätä tosiasiaa ei suostuta todella näkemään vaan ongelmien olemassa oloa varjostaa vahva kieltäminen, mikä on tyypillisin ilmiö päihdeongelmista puhuttaessa. Olen istunut lukuisissa seminaareissa ja koulutuksissa joissa erilaisia tilastoja puidaan hyvin tarkkaan. Usein tunnen oloni turhautuneeksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos seuraa tehokkaasti alkoholin kulutuksen tilastointia ja seminaareissa nostetaan toistuvasti esiin esimerkiksi kasvukäyrät raittiiden nuorten määrässä. (Päihdetilastollinen vuosikirja 2012, 28). Käytännön päihdetyöntekijöitä tällainen tilastointi ei auta. Tarvitsemme enemmän matalan kynnyksen keskustelupaikkoja päihdeasioista kärsiville sekä lisäresursointia tehokkaisiin ja yksilöllisiin kuntoutusmenetelmiin.

Alkoholi ja väkivalta seminaarissa 7.11.2013 apulaispoliisipäällikkö Arto Karnaranta Oulun poliisilaitokselta toteaa, ettei nuorten juomisen vähentyminen näy ainakaan kentällä. Samalla myös huostaan otettujen lasten määrä jatkaa kasvuaan etenkin murrosikäisten parissa. (Lastensuojelu 2011, 1-2). Huostaan otettujen lasten yksiköissä työskennelleenä totesin lähes kaikilla lapsilla olevan päih-deongelmia joko itsellään tai heidän vanhemmilla. Sen vuoksi jo lastensuojeluyksiköissä pitäisi mielestäni tehdä päihdekuntoutusta ja aikuissosiaalityössä panostaa yksilöllisten kuntoutuspaikkojen löytämiseen.

Päihderiippuvuuden syntymekanismeja kuvaavia teorioita on lukuisia. Päihdepsykiatri Juha Kemppinen esittää kolmetoista erilaista selitysmallia. (Kemppinen 2013). Ammatillisessa päihdetyössä selitysmallit jaetaan yleensä biologisiin ja fysiologisiin, psykologisiin ja psykiatrisiin, sosiaalisiin sekä henkisiin, hengellisiin ja sielullisiin selitysmalleihin. (Lappalainen-Lehto, Romu & Taskinen 2007, 16–19.) Uusimmassa suomalaisten päihdelääketieteen ammattilaisten toimittamassa kirjassa (Alkoholiriippuvuus) kiteytetään riippuvuuden taustalla olevan sekä biologiseen perimään että kas-vuympäristöön liittyvät tekijät. (Seppä, Alho & Kiianmaa 2010, 27). Yleisesti päihdetyössä huomioidaan molempien tekijöiden vaikutus, mutta on edelleen kuntoutuspaikkoja joissa painotetaan esimerkiksi vain biologisen perimän merkitystä. Auttamisen kannalta näen turhaksi kiistellä siitä, mikä näkemys on oikea. Tärkeintä olisi löytää jokaiselle yksilöllisesti parhain hoitopaikka, jolloin keskeiseen rooliin asettuvat tahot jotka ohjaavat ihmisiä hoitoihin.

Päihteiden käytöllä tavoitellaan tietoisuuden muutosta. (Kemppinen 2000). Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen päihdetietolinkin mukaan kulttuurissamme on tapahduttava muutos joka vaikuttaisi yksilöiden tietoisuuden lisääntymiseen päihteiden käytöstä. (THL i.a.). Päihdetyössä tavoite pysyy samana. Asiakkaan tietoisuuteen pyritään vaikuttamaan hoitopaikasta riippumatta. Hoidon- tai kuntoutuksen keinot vaihtelevat sen mukaan millä tavoin päihdeongelma ymmärretään, mikä myös määrittää sen miten tietoisuuteen pyritään vaikuttamaan. Meidän ammattilaisten olisi siten olennaista tiedostaa omat käsityksemme käsitteistä tietoisuus ja päihdeongelma.

Tieteessä ja mediassa käydyissä keskusteluissa molempien ilmiöiden määrittelyt sekä tutkimukset poikkeavat monilta osin toisistaan. Omien havaintojeni mukaan tietoisuus vaikuttaa kuitenkin olevan suurempi mysteeri kuin päihdeongelma. Kun ihmiseltä kysytään miksi hän käyttää päihteitä, saadaan yleensä jonkinlainen selitys asiasta. Kun taas kysytään mitä tietoisuus on ja miten se vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä, niin jäädään todennäköisesti vaille vastausta. Selitys viittaa siihen, että ihmisillä on usein tietoa siitä miksi he päihtyvät. Hieman arvoituksellisesti voisi sanoa, että jos heillä olisi tietoisuutta he tuskin ajautuisivat päihdeongelmiin.

Tietoisuudella tarkoitetaan kansankielellä aistimusten, elämysten, tunteiden, ajatusten ja muistikuvien kokonaisuutena tai yksilön tietoisuutta itsestään ja ympäristöstään. (Wikipedia i.a.). Merkittävä tietoisuuden tutkija, neurotieteen professori Antonio Damasion mukaan tietoisuus on elävän eliön luoma biologinen prosessi. Damasio jakaa tietoisuuden ydintietoisuuteen joka on aistimus nykyhetkestä sekä omaelämänkerralliseen tietoisuuteen jossa mieltä dominoi menneisyys ja ennakoitu tulevaisuus. (Damasio 2011, 165,166.) Jälkimmäistä käsitystä voidaan hyödyntää monin tavoin päihde- ja mielenterveystyössä. Ensin on kokemuksien kautta huomattu miten tärkeää mielellemme on menneiden elämän tapahtumien tiedostaminen ja työstäminen. Kehityspsykologian tutkimukset ovat tukeneet tätä viitekehitystä kuten myös erilaiset kiintymyssuhdeteoriat. Nykyään neurotiede on todistanut aivoissamme olevan ikäkausia jolloin opimme tiettyjä asioita helpommin. Näitä nimitetään herkkyyskausiksi. Psykoterapiassa ollaan erityisen kiinnostuneita varhaisten vuorovaikutussuhteiden vaikutuksesta aivoihin. Edellä esitetyn perusteella on tärkeää laajentaa omaelämänkerrallista tietoisuutta työskentelemällä mielen kanssa. Tietoisuus on yleensä kapeaa ja sidottu mielen negatii-visiin ajatus- ja tunnemalleihin. Damasio yhtyy Freudin kantaan tietoisuudesta jossa tietoisuus on kapea ikkuna josta mieli tulee tiedetyksi. (Damasio 2011, 173). Mieltä työstämällä omaelämänkerrallinen tietoisuus menettää dominoivan asemansa ja ydintietoisuudesta eli läsnäolosta tulee luonnollinen osa sisäistä mielen maailmaamme.

Psykologi Timo Järvilehdon mukaan tietoisuuden synty edellyttää vähintään kahta tai todennäköisesti kolmea ihmistä. (Järvilehto 1995, 125). Järvilehto sekä Damasio ovat päätyneet samaan lopputulokseen. Tietoisuus on eräänlainen evoluution tulos. Se on syntynyt jotta olemme lajina selvinneet, ja esi-isämme ovat kyenneet parempaan yhteistyöhön. (Damasio 2011, 172, 173. Järvilehto 1995, 127.) Päihdetyön juuret ovat myös vahvasti yhteistyössä. Alkoholistien oli ryhdyttävä toimimaan yhdessä selvittääkseen yhteisen ongelmansa. Näin syntyi AA-liike vuonna 1935. Liikkeen yhdeksi periaatteeksi muodostui ryhmätietoisuuden kuunteleminen päätösten teossa. Liike kasvoi nopeasti ja saavutti tuloksia jotka tekivät vaikutuksen ammattilaisiin. Yhteistyöstä syntyi Minnesota-malliksi kutsuttu työote vuonna 1949, jossa kokemuksellinen ja ammatillinen tieto yhdistyivät. (Hazelden i.a.). Kyseinen työote on tunnetusti saavuttanut huomattavia tuloksia maailmalla jopa Suomessa. (Käypä hoito i.a.). Nykyään puhutaan kokemusasiantuntijoiden hyödyntämisestä päihde- ja mielenterveystyön kentällä. Toivon todella, että löytäisimme sellaista yhteistyön tietoisuutta, jossa minkään auttamistahon ääni ei jäisi kuulematta.
Hannu Mört
Sosionomi (AMK)- Diakoni

Artikkeli kuuluu osana psykoterapeuttisten perusvalmiuksien opiskeluja Kemi-Tornion ammatti-korkeakoulussa 2013.

Julkaistu tiivistettynä versiona Talentia lehdessä 2.2014

Lähteet

Damasio Antonio 2011. Itse tulee mieleen: tietoisten aivojen rakentaminen. Helsinki
2010. Hakapaino.

Hazelden i.a. http://www.hazelden.org/web/public/minnesotamodel.page. Viitattu 19.11.2013

Järvilehto Timo 1995. Mikä ihmistä määrää. Ajatuksia yhteistyöstä, tietoisuudesta ja koulutuksesta. Jyväskylä. Gummerus Kirjapaino Oy.

Kemppinen Juha 2000. Sielu ja päihteet. juhakemppinen.fi/index.php?act=qcbocwf48j73zd‎

Kemppinen Juha 2013. Päihdeongelmien psykoedukaatio.
http://juhakemppinen.fi/index.php?id=giyncffq6li49e

Käypä hoito i.a. Kahdentoista askeleen hoidon vertailu muihin hoitomuotoihin alkoholiongelmaisen hoidossa. http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/tunnus/nak04632. Viitattu 19.11.2013

Lastensuojelu 2011. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/90891/Tr26_12.pdf?sequence=5. Viitattu 18.11.2013.

Lappalainen-Lehto, Riitta, Romu, Maija-Liisa & Taskinen, Mailis 2007. Haasteena päihteet. Am-matillisen päihdetyön perusteita. Helsinki. Wsoy.

Päihdetilastollinen vuosikirja 2012. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/103099/URN_ISBN_978-952-245-805-6.pdf?sequence=1. Viitattu 18.11.2013.

Seppä Kaija, Alho Hannu & Kiianmaa Kalervo 2010. Alkoholiriippuvuus. Duodecim. Hämeenlinna 2010. Kariston kirjapaino Oy.

THL i.a. http://www.thl.fi/fi_FI/web/neuvoa-antavat-fi/paihdetieto. Viitattu 11.11.2013

Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Tietoisuus. Viitattu 12.11.2013

Tapahtui kesällä 2002

Heräsin ja kaikki oli toisin.
Pyöräilin kuntosalille aivan tavallisena päivänä, kunnes yhtäkkiä aloin nähdä.
Syvällä sisimmässäni olin kaivannut tuota tunnetta jo pitkään, liian kauan.
Että jokin tekisi sydämeni iloiseksi ja tuntuisi kauniilta.
Lapsena luonto oli aina koskettanut ja siellä oli hyvä olla, mutta pitkään aikaan se ei enää tuntunut missään eikä merkinnyt mitään.
Olin menettänyt toivoni, että koskaan tuntisin, että milloinkaan näkisin, sitä kauneutta.
Vasta joitakin päiviä sitten, olin ollut heikko, heikompi kuin koskaan.
Mutta nyt minut valtasi vahvuus, joka ei ollut minua, mutta virtasi kokonaan lävitseni, loistaen silmistäni ulos.
Luonnon kauneus tulvi nyt sisään. En ymmärtänyt mitä tapahtui, mutta tämä täytti sen syvän kaipauksen ja puutteen tunteen, jota olin kokenut.
”Miten en ole tätä nähnyt” ajatus tuli voimakkaana mieleeni. Ajatuksella ei kuitenkaan ollut väliä, sillä nyt olin elossa. Ensi kertaa sitten lapsuuden päivien, jolloin en ollut vielä sulkenut ovea, josta tämä kauneus pääsi nyt sisään.
Ainolanpuistoon pysähdyin. ”Voiko tämä tapahtua minulle”, minulle, jolle näytti käyvän vain huonosti. Yhtäkkiä kaikki oli hyvin. Kyyneleet valuivat silmistäni. Koin uudenlaista ja suurta rauhaa. Olin eheä.
Pyöräilin kaupungin läpi, eikä kaupungin häly vaikuttanut mitenkään. Kaikki näytti seesteiseltä, sellaiselta kuin kaikki olisi niin kuin pitääkin.
Pääsin salin pihaan ja kännykkäni soi. Vastasin ihmiselle, josta olin ollut suuresti riippuvainen. Tajusin syvästi, jo katsoessani kuka soittaa, että nyt olin vapaa. Muutaman kerran nautin rauhallisista henkäyksistä ennen vastaamista, sillä tiesin, miten tulen toimimaan. Minulla oli valinta. Enää en reagoisi toisen tekojen ja sanojen mukaan.
Muistan toisen vaikertavan äänen ja avun pyynnön, jonka hän usein oli esittänyt. Vastaukseni oli ”En voi enää tulla sinne. Olen antanut kaiken mitä voin”.
Puhelun jälkeen rauha säilyi ja tunsin riemua sekä vapautta. Riippuvuus oli poissa. Yksin oli hyvä olla. ”En tarvitse enää ketään ollakseni onnellinen” ajattelin. Aiemmat ajatukset hymyilyttivät. Ne näyttivät kaukaisilta.
Koin läheisyyttä, olin lähellä itseäni – olin päässyt perille.

Kirjoitettu 13.9.2014