Ennen ja nyt – kun elämästä tuli täyttä

20160622_134235

Olin alle 20 vuotias, kun tunsin elämäni olevan eletty. Koin eläväni ainoastaan viikonloppuisin ja ne olivat alkoholin täyteisiä. Ajattelin alkoholista pidättäytyvien ihmisten heittävän elämänsä hukkaan. He eivät osanneet nauttia elämästä täysillä, kuten minä. Yritin siis ottaa elämästä irti kaiken, minkä näin olevan mahdollista. Tosiasiassa olin vain elossa ja taivalsin lähes kuolleena kapenevaa polkua eteenpäin. Mikään ei tuntunut enää miltään. En aio nyt valottaa henkisesti kuolleen ihmisen olotiloja ja omia vaikeuksia sen tarkemmin. Olen tehnyt sitä kuitenkin paljon tukeakseni muita ulos sieltä, missä itse olen ollut. Tänään ymmärrän auttaneeni eniten itseäni, vaikka tietoinen motiivi olisikin ollut muiden auttaminen. Toisia auttaessa auttaa aina itseään eniten.

Tänään olen onnellinen mies. Viimeisen puolentoista vuoden ajan onnellisuuttani on täydentänyt puolisoni. Olen löytänyt matkakumppanin – toisen puoliskoni. Hänen kanssaan olen saanut jakaa intohimoni ja jopa löytää uusia. Vielä kaksi vuotta sitten olin jo lähes hyväksynyt, etten kohtaisi enää naista, jonka kanssa jakaa samankaltainen elämäntapa ja elämänkatsomus. Lyhyt yhdessäolomme aika on ollut sitäkin intensiivisempää. Treenaamme tanssia, kuntosalia ja eri liikuntamuotoja yhdessä. Hoidamme eläimiämme ja vetäydymme maalle yhdessä. Lomailemme yhdessä. Välillä teemme töitä yhdessä. Arjessa jaamme kotityöt yhdessä ja mikä tärkeintä kasvatamme tytärtäni yhdessä. Annamme myös tyttäreni kasvattaa meitä. Aiemmin ajattelin tällaisen elämän johtavan liikaan yhdessä oloon. Tänään tiedän, ettei yhdessä voi olla liikaa. Yhdessä voi olla vain liian vähän. Puolisoni on opettanut minulle paljon ja toivon nöyryyttä oppia yhä enemmän. Onhan hän, ja tulee aina olemaan, kauniimpi puoleni.

Kohtaamisemme tapahtui molemmille rakkaan harrastuksen, tanssin parissa. Olimme tavanneet jo kolme vuotta sitten, mutta aika ei ollut silloin vielä kypsä. Itse asiassa herätimme toisissa ärtymystä, varsinkin minä hänessä. Toissa kesänä tutustuimme kaveriasteelle. Tällä kertaa etenkin minua ärsyttivät monet piirteet, vaikkakin samaan aikaan tunsin jotain salaperäistä vetovoimaa. Puolisoni muutettua Etelä-Suomesta Ouluun aloimme jakaa menneisyyden haavoja toisillemme, edelleen vain kaveripohjalta. Hän majoittui välillä luonani, jolloin kohtasimme arjessa paljon ongelmia. Toisen tavat tehdä, sanoa ja ajatella asioita ärsyttivät ja riitelimme usein. Rakastumisen tapahduttua riitelimme edelleen usein. Yhteen kasvamisessa riitoja on tarvittu ja varmasti tarvitaan edelleen. Riidat rikastuttavat ja syventävät yhteyttämme. Kuten kaikessa, myös parisuhteessa on oltava epämukavuusalueella, jotta voi kasvaa. Epämukavuutta ei tule aina ottaneeksi vastaan mieli tyynenä, vaan päinvastoin silloin räiskyy. Olemme molemmat taiteellisia persoonia, joten jokainen voi arvata millaisia epämukavuustilanteita siitä syntyy. Riitojen onnistuminen edellyttää rehellisyyttä ja valmiutta omaan kasvuun. Ketään ei tietenkään hyödytä riidat, jotka vellovat vuodesta toiseen samana ja joissa samat kipukohdat jatkavat eloaan koskaan todella purkautumatta.

Kirjoitan blogiani osin täällä Kreetan auringossa ja hulppeissa maisemissa. Tunteeni vaihtelevat levollisesta ilosta pelon sekaisiin tunteisiin. Viime vuoden minua on kalvanut usein pelko, että elämäni on liian hyvää, enkä ole ansainnut kaikkea sitä mitä olen saanut. Samaa pelkoa olen kokenut lomamatkoillani. Edelleen lapsuus- ja nuoruusvuosien huono itsetunto nostaa päätään, mitä oudommissa tilanteissa. Silloinkin, kun kaikki on todellakin hyvin, jopa liian hyvin. Kahteenkymmeneen ikävuoteen asti elämäni oli vuoristorataa ja kriiseistä kriiseihin elämistä. Tämän jälkeen meni useita vuosia selvitellessä noiden kriisien syitä ja kasvuolosuhteita. Kävi jopa niin, että kriisien selvittelystä tuli elämän keskeinen sisältö ja itse elämä jäi edelleen monin osin elämättä. Kriisien selvittelyssä tunsin olevani elossa, enkä edelleenkään kestänyt tasaisuutta ja sitä, että kaikki voisi olla hyvin. Kaikesta huolimatta koen, että itsetuntemuksen vuoksi tuotakin aikaa tarvittiin. Tosin sen ei olisi tarvinnut olla niin pitkä.

Matkailussa elämykset ovat toki olleet merkittäviä. Kuitenkin eri kulttuurien elämäntapoja on ollut kasvattavaa nähdä. Thaimaassa perheiden yhteisöllisyys ja nöyrä asenne elämään herätti paljon ajatuksia. Siellä työ todella oli osana elämää. Ruoka- ja hierontapaikoissa asuttiin ja tunnelma oli myös sen mukainen. Kun työssä on kuin kotonaan, tulevat asiakkaatkin kohdatuksi enemmän ihmisenä, kuin työn pakolliseen suorittamiseen kuuluvina välineinä tai hyödykkeinä. Työn sisältyen omaan elämäntapaan, sana työ voi menettää merkityksensä. Omassa työssäni pyrin olemaan mahdollisimman paljon samoin, kuin kotona ollessani. Olen vähentänyt kriisien selvittämisen osuutta ja suunnannut enemmän itse elämään ja toimintaan. Olen tehnyt juuri päinvastoin, kuin aiemmin ajattelin. Keskeistä on olla esimerkkinä elämäntavasta, johon toisia ohjaa.

Kreetalla ja Thaimaassa näkee paljon piirteitä, joita Suomessa harvoin näkee. Silmiin pistävin lienee elämisen ja tekemisen tietty hitaus ja rauhallisuus. Asiat tehdään rauhassa ja tarkoin, kelloon katsomatta. Tekemisessä ollaan enemmän läsnä. Näin ollen kohtaamisessakin ollaan enemmän läsnä. Toiset ihmiset ovat kiehtovia, sillä ei ole jatkuvasti kiire ajatella seuraavaa asiaa. Tätä täydentää edelleen se, että työ koetaan elämäntapana. Lähelle on pitkä matka ja usein ihmisen tarvitsee tulla toiseen kulttuuriin ymmärtääkseen omaa kulttuuria paremmin.

Nykyajan ihmisen (lyh.Nyki) on vaikea nähdä tai pitää arvossa mitään, mikä ei kuulu hänen omaan elämäntyyliin. Nyki kantaa mukanaan omat tapansa, vaikka kaukomaille. Nyki-turistien katseleminen on herättänyt vihaa, pelkoa ja surua. Etenkin heidän tapansa kohdella omia lapsiaan, jossa ei ole usein jälkeäkään yhteisöllisestä kasvatuksesta. Lapsilla ei ole riittävästi rajoja. Vaikuttaa, ettei joillakin ole rajoja lainkaan. Lapset eivät koe olevansa turvassa, eivätkä vanhemmat ole turvassa omilta lapsiltaan. Roolit ovat päälaellaan. Lapset johtavat ja vanhemmat kulkevat perässä. Nyki perheen loma näyttää olevan kaikkea muuta kuin rentouttava. Arjen läsnä olemattomuus purkautuu lomalla, eikä vanhemmilla ole keinoja kohdata tilanteita. Itseasiassa he eivät näytä edes ymmärtävän millaista toimintaa ja puhetta tilanteet vaatii. He eivät todella tiedä mitä tekisivät. Toivon usein, että perheet jotka elävät onnellista elämää ovat kotona, sillä lomamatkoilla heitä harvoin olen nähnyt.

Nykiä nykii perässään virikkeet, joilla hän voi paeta itseään. Usein näillä virikkeillä on jokin erityisterveellinen tarkoitus. Hyvänä erimerkkinä toimikoot erilaiset kuntoilumuodot ja terveystuotteet, joita ilman emme pärjää. Koska useimmilla meistä on sisällään tyhjyyden tunne, uskomme lukuisten tuotteiden ja palveluiden mainospuheiden täyttävät tuon tyhjiön. Emme kuitenkaan tiedä mitä tarvitsemme ja hukumme halujemme suohon. Nukkumaan mennessä mietimme jo seuraavaa kohdetta, jonka haluamme. Elokuvassa Instinct kuvattiin asia nerokkaasti. Sopusointuisen elämän rikkoi sivilisaatio noin 10 000 vuotta sitten. Sivilisaation keskeiseksi ongelmaksi elokuvassa nostettiin kontrollointi, ainainen tarve kontrolloida omaa ja toisten elämää. Yhä useampi nyki ymmärtää edellä mainitun asian nykyään ja liittyy johonkin marginaaliryhmään tai kulttiin tunteakseen olevansa vapaa yhteiskunnasta ja sen arvomaailman kahleista eli kontrolloinnista. Ohjelmoinnista ei kuitenkaan pääse eroon ohjelmoitumalla eri versioon. Edes päivityksestä ei ole hyötyä. Verkkoyhteys on katkaistava kokonaan, jotta voi nähdä suuren matrixin, jossa elämme. Yhteys katkeaa kokemukseni mukaan vain pelon kautta.

Vapaus saa mahdollisuuden kun pelko nykyisen elämän jatkumisesta sietämättömänä kasvaa suuremmaksi kuin pelko muutoksesta. Tänä päivänä en käsittele pelkojani enää samalla tavoin puhumalla ja kirjoittamalla kuin ennen. Pelot on käytävä läpi toiminnan kautta, kuten Matrix elokuvassa todetaan ”on eri asia tuntea tie, kuin kulkea sitä”. Tärkeitä pelkojen käsittelytoimintoja ovat kohdallani olleet parisuhde ja perhe-elämä, koulu- ja työelämä sekä etenkin viime vuosina harrastukset, joissa olen päässyt toteuttamaan itseäni. Elämä ei kuitenkaan kätkeydy parisuhteeseen, perheeseen, työhön tai harrastukseen. Kokonainen ja eheä elämä löytyy rakkaudesta siihen mitä tekee ja missä on. Se on täyttä elämää.

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Ennen ja nyt – kun elämästä tuli täyttä

  1. Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä. Mielenipä puklautti paljon….

    Oman kokemukseni mukaan asioiden hyvin oleminen, ilo ja asioiden sujuminen ovat ihmiselle haasteellisempia kuin menetys, pettymys tai alakulo, sillä ilo ja onnistuminen saavat ihmisen ainoastaan lentämään. Puolestaan alakulossa ja niin kutsutussa epäonnisessa mielentilassa mieli säilyttää sentään jonkinlaisena nöyrän pienuutensa. Tässä mielessä alakulo, jos tarkkaan katsotaan, on avoimempi ja enemmän mahdollisuuksia sisältävä mielentila kuin ”yläkulo”. Alakulossa olemme kuopan pohjalla ja usein saamme mahdollisuuden olla luulematta liikoja. Pienenemme – tosin virheellisesti liian mitättömiksi. Nöyryys muuttuukin alakulossa nöyristelyksi ja häpeäksi. Yläkulossa toki koemme aitoa iloa, mutta niin hiuksen hienosti siinä aivan vieressä kiiluvaisen kuulaana nököttää ylpeys, jonka kainalossa pelko on.
    Yläkulo; ilon ja onnen tunne, asioiden sujuminen, voivat saattaa sankarin uinumaan. Tämä tapahtuu sitä kautta, että vaivihkaa ilon kokija rakastuu niihin asioihin ulkoisina muotoina, jotka ovat tuoneet iloa elämään. Hän rakastuu iloon ja asioiden sujumiseen. On kuin terveen pienuutensa tunnustanut ihmisen minä saisi ilosta liikaa hiivaa, ja paisuu kuin pullataikina. Pidemmällä aika välillä oma sisäinen onnellisuuden ja turvallisuuden tunne liukuukin hyvin menemiseen rakastumisen myötä ulkoiseen kiinnittyväksi. Tämä tapahtuu hyvin salakavalasti ja sittenhän se koittaa ”taas” se epäonni, kun tuo ulkoinen ei enää toimikaan onnen mittarimme mukaan. Tällaisen ansan asioiden sujuminen aiheuttaa jopa harjoittaneelle mielelle. Mutta tuon ansan tarvitsemme.

    Suurin erehdys mikä ihmiselle ilossa lentämisessä tapahtuu, on se että hän rakastuu tuohon tunnetilaan ja jopa sitä aiheuttavaan kohteeseen. Alakulo ja pettymys ovat siitä hyvät kaverit, että vaikka myös niihin on helppoa tottua kodikkaina, mutta rumina mielenhuonekaluina, kuitenkin jossakin määrin onnellisuushakuinen mielemme hylkii niitä eikä halua niitä omakseen. Toisin sanoen alakuloinen mieli pyrkii etsimään jonkin keinon päästä rumalta tuntuvasta tunnetilasta eroon. Puolestaan iloa kohdattuaan mieli haluaa pitää sen itsellään, kiintyy ja kietoutuu siihen.
    Tämä on klassinen jokotaivalhe, jossa me ihmiset elämme. Äärimmilleen vietynä tämä jokotaivalhe ilmenee ihmisyhteisössämme kaksisuuntaisena mielialahäiriönä, jonka toisessa päässä on maanisuus eli maantiellä tuhatta ja sataa kaasutteleva riemulta tuntuva moottoripyörä, ja toisessa päässä masennus, lamatila, kun mopo ei enää käynnisty, kun polttoaineet on loppu, ei ole ajohaluja, ei kykyjä eikä tietoa siitä mihin pitäisi mennä ja miten, ja miten siellä kuopassa millään ajetaankaan.
    Iso osa ihmisyhteisömme jäsenistä elää lievemmän tunnetiloihin liittyvän jokotaivalheen vallassa. Tämä on aivan yleisesti käytössä oleva elämisen tapa. Ulkoisen maailman nostattamat surut, murheet, ilot ja onnistumiset taluttavat milloin mihinkin suuntaan. Kun jokin kielteiseksi nimittämämme tunnetila saa alaa mielessämme, nimitämme sitä onnettomuudeksi ja pyrimme pääsemään siitä eroon jollakin tapaa. Jokaisella on keinonsa aina päihteistä suorittamiseen ja muihin narkomanioihin. Toiset juovat ja syövät ylen ja toiset taas analysoivat tunteitaan puhuen suu vaahdossa, toisten takoessa tunnetilaa päähän mantroin ja rukouksin. Kun taas olemme iloisia, jäämme kellumaan, lentämään ja hellimään itseämme tuossa tunnetilassa kutsuen tuota tilaa onnellisuudeksi. Vihdoin kaikki on hyvin, ajattelemme. Tosiasiassa olemme vain rakastuneet mielivaltaisesti ilon ja ”asioiden hyvin olemisen” tunteeseen. Tämä on yhtä kipeää kuin vihassaan tai kateudessaan katkeroituminen.

    Pääasia on elää ja jättää analysoinnit pois. Elää sitä mitä on. Itsetuntemuksellinen tie on siitä palkitsevaa, että tie taatusti opettaa eikä mitkään itsehuijaamisen keinot pääse kukoistamaan ainakaan kovin pitkään. Jokotaivalhe voikin päättyä vasta kun sankarilla on mopo mennyt metsään ja ollut metsässä tienposkessa/kuopan pohjalla sekä ilon että tuskan kautta. Eli elämäntiellä tarvittavia askelluksen taitoja ei opita täydellisessä jooga-asennossa tai mietiskelyjakkaralla, vaan elämällä elämää ja elämä on toiminnallinen luova prosessi.

    Pääasia on siis elää, mutta kuten tiedämme, pelkkä rymistely pusikkoon ja siellä rypeminen tai maaninen vapautuminen maantielle ja tämän kehän itsetunnoton päätön toistaminen, mitä useat meistä tekevät, eivät yksistään riitä, vaan tarvitaan sitä itsetutkiskelua, jotta tie, mopo ja ennen kaikkea kuskin mielelliset taipumukset tulevat tutuiksi. Eksyttäjämme eli nuo moninaiset tunnetilat, vauhkoonnuttajamme ja lamaannuttajamme ovat myös olennainen oppaamme.
    Jossakin vaiheessa jokotaivalhe lakkaa toimimasta. Se on se hetki, kun nousemme metsästä takaisin tielle emmekä enää rakastu vapautumiseemme ja siitä kirpoavaan onnentunteeseemme ja asioiden sujumiseen valjastaen niitä vauhkoksi mopoksi, vaan se on se hetki, jolloin vain olemme tiellämme. Se on se hetki, kun emme enää sido pettymyksen ja epäonnistumisen punnuksia jalkoihimme alakuloisina maakuopassa maatessamme tai tiellä raahustaessamme, vaan vain elämme tiellämme.
    Jokotaivalhe päättyy ja vapautemme hetki koittaa silloin, kun olemme onnellisia surullisina, epävarmoina, iloisina, kateellisina, jne…. Se on se hetki, kun emme samaistu enää tunteisiimme emme niihin kielteisiksi nimittämiimme emmekä edes niihin ns. myönteisiin. Tosi asiassa kielteisiä ja myönteisiä tunteita ei ole edes olemassa, vaan on mielen tuntemia tiloja, joita se arvottaa mielivaltaisesti johtaen meitä harhaan. Mutta tie on sama kujeilevine yksityiskohtineen ja variaatioineen ja oi sitä ”iloa”, mikä on olemassa ilman mitään syytä, joka kumpuaa silkasta olemassa olemisesta. Tosi asiassa se ei ole iloa eikä iloisuutta, ei edes riemullisuutta. Se ei ole keveyttä eikä painavuutta, eikä kaihoisuutta eikä surullisuutta, ei edes kiitollisuutta. Se ei ole asioiden hyvin olemista eikä huonosti olemista, se ei ole tasaisuutta tai epätasaisuutta. Se vain on olemassa olemista.
    Ainut mikä on varmaa, on se, että kaikki on epävarmaa, ja jos jotain ajatusta haluaa sallia mielensä rakastavan, niin juuri tuo suloinen epävarmuuden olemassa olo ja kaiken jatkuva liike ja muutos, ovat vain niin kaunista. Todellista.

    Vapaus saa mahdollisuuden kun ihminen luopuu mielensä luomasta illuusiosta, että ihminen on ”minänä” maailmankaikkeudesta erillinen.

    Kiitos vielä kerran tekstistä ja avoimuutta Tielle. Ja terveisiä risusavottaurakan ääreltä – aivan konkreettisesta oikeasta pusikosta =)

    Tykkää

    1. AikaMatkaaja

      Kiitos Hannu ja Sari 🙂

      Tämä ei sitten ole saarna, eikä edes puhe.

      Elämä on arvoitus, ja sellaiseksi se kai jääneekin – vaikka ihmiset yrittävät vääntää siitä formaattia vuosituhannesta toiseen.

      Yhden asian me kuitenkin tiedämme – elämä On.

      Ja jotkut ovat löytäneet myös Hänet, joka ei koostu atomeista ja on siten sama aina ja ikuisesti.

      Ja ainoa asia joka näyttäisi olevan kuolematonta on onnen ja onnellisuuden tavoittelu hinnalla millä hyvänsä, ja kun sen kaavan sitten luulee löytäneensä ja toteaa sen toimivuuden omassa umpiossaan niin hän on valmis melkein mihin tahansa (jopa itsetuhoiseen käyttäytymiseen) jotta saisi ”kaavalleen” tukea ja tunnustusta. Ja jos muut eivät suostu tukijoukkoihin ja kaavan toteuttajiin niin pöljien stigma otsaansa saavat – ja ihan oikeutetusti niin…
      Ja joutavatki kärsiä kun ovat niin pöljiä 😉

      Oman kokemukseni Valossa en enää luota omaan älykkyyteeni, enkä edes omantunnon ääneeni Totuutta etsiessäni. Egoni on sitä aina ”sotkemassa” omalle puolelleen ja taistelee viimeiseen saakka säilyttääkseen oikeutuksen olla ainakin hieman muiden (pöljempien) egojen yläpuolella. Totuudella ei tässä pelissä ole enää mitään merkitystä.

      Jotta kirjailemani kangas ei menisi liian raskaaksi niin laitetaan nyt sitten hieman ihan ihka omaa hulluutta peliin mukaan. Tosin tämä tarina on tosi, olkaa hyvät:

      AikaMatkaaja matkustaa nyt n. kaksi vuotta menneisyyteen.
      Näin – tai oikeammin kuulin – silloin unessa vasemman olkani takaa äänen. Tuo ääni kehoitti minua hankkimaan uuden puvun. En edes hämmästellyt ääntä vaan sitä että mistä minä sen puvun tekisin, eihän minulla ollut muuta kuin joku repaleinen juuttisäkki käsissäni. Sanoin kuitenkin tuolle äänelle että mistä minä sen puvun kun minulla ei ole edes kangasta siihen. Johon ääni vastasi minulle:

      ”Sinullahan on maailman hienointa kangasta!”

      Katselin käsissäni olevaa kangasta uskomatta sanaakaan mitä ääni minulle puhui.
      Kysyin kuitenkin ääneltä, että kuka sen puvun minulle sitten tekisi? Johon ääni vastasi heti että:

      ”SARI MAANHALLA TIETYSTI!”

      Uneni palasi joka päivä mieleeni useastikin n. viikon ajan, ja armottoman analysointiin kyllästyneenä luovuin miettimästä mitä se sellainen ”maailman hienoin kangas on”, ja heti kun luovuin järkeilystäni – vastaus annettiin minulle 😀

      Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: Ylä- ja alakulo(tus) | Maailmankaikkeuden lähteillä - Sari Maanhalla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s