Seisoin yöllä parvekkeellani katsellen pimeään metsään. Pian silmäni tottuivat pimeyteen ja aloin erottamaan näkemääni. Pimeässä kaikki näkyy epäselvästi. Mieli ei ole selkeä, vaan ajatusten sekamelska täyttää pään. Pimeässä mieltä hallitsevat ongelmat. Siellä tapaa muita pimeään tottuneita, jotka kertovat omia ongelmiaan. Parvekkeelta erottuu isoja taloja. Ne näyttävät niin hienoilta, että sisällä täytyy olla lämmintä ja onnellista. Pimeässä kohtaan ihmisiä, jotka kertovat keitä taloissa asuu. Heillä on kaikki hyvin siksi, kun meillä on asiat huonosti. Se ei ole meidän mielestämme oikeudenmukaista ja olemme kateellisia. Suorastaan raivoin vallassa, mutta saamme sen peitetyksi. Kohteliaasti arvostelemme taloissa asuvia. Arvostelu saa meidät tuntemaan itsemme heitä paremmiksi. Ei ole oikein, että he näkevät valon ja me emme. Näin ajattelemme. Arvostelemme myös pimeässä asuvaa kansaa. Niitä jotka eivät nyt ole keskustelussa mukana. Onhan kaikkien muiden syy, että elämme tällaisessa maailmassa, josta puuttuu aito toisista välittäminen. Olemme uhreja. Kukaan ei muista millaiselta kaikki näytti, kun oli valoisaa. Kuitenkin meillä on vahva usko siihen, että tulevaisuudessa, sitten kun olemme saaneet vain tietyt ongelmat selvitettyä, elämme yhtä hienoissa taloissa kuin valon kansa.
Saamme kokea useita riemukkaita hetkiä keskusteluissa miten tulemme ongelmamme selvittämään. Päämäärä on selvä. Jotkut kutsuvat niitä haaveiksi ja unelmiksi. Niitä täytyy olla. Eihän ilman niitä ole elämää. Ei voi olla, sillä niin kaikki sanovat ja niin meille on opetettu. Pienestä asti muut pimeyden asukit ovat antaneet meille hienoja malleja siihen, millaista on olla menestynyt ja toteuttaa unelmansa. Meidät on vallannut valtava kiihko päästä samanlaiseen tilaan kuin menestyneetkin ovat. He ovat valon kansan tähtiä. Niin kaukaisia, että pimeydessäkin ne näyttävät kauniilta. Jotkut ovat nousseet pimeydestä. Tähdillä on molempien kansojen suosio. Jossain vaiheessa tähtikin tipahtaa, mutta me emme ole enää katsomassa. Kun tähti näyttää sammuvan etsimme uuden tähden, jota voimme seurata ja josta saamme haaveilla. Olemme jälleen koukussa ja sehän kaiken idea onkin. Emme halua vapautta, vaan riippua unelmassa, koska elämää ei muualla voi olla. Siltä se pimeässä näyttää ja näylle riittää runsain kansoin todistajia. Tähdet saattavat itsekin kertoa, ettei ylhäällä ollutkaan kivaa, vaan oikeastaan tylsää ja yksinäistä, mutta emme kuule. Parvekkeellani kuulen vain viemärissä olevan veden lorinaa. Siihen haluan keskittyä, enkä luonnon ääniin. Pimeyden kansa katselee sumuista maisemaa ja hienoja unelmia sekä kuuntelee viemäriä. Sinnehän ne jutut kuuluvat, kun asiat vanhenevat. Sitä haluamme kuunnella, samaa vanhaa tarinaa vuodesta toiseen. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta saman kuulevat kaikki muutkin ja korvamme ovat säädettyinä ainoastaan viemäritaajuudelle. Viemärissä haisevat vanhat jutut, mutta nenä on jo tottunut. Mikään ei maistu tai tunnu miltään. Olemme täydellisesti sopeutuneet, pimeydessä elävä viemärikansa. Ainoastaan yksi aisti kärsii, eikä voi sopeutua. Se on sydämemme.
Tähtien lisäksi tulemme pimeystilassa tapaamaan ihmisiä, jotka kertovat meille, miten he ovat päässeet pois pimeydestä ja siellä löyhkäävästä hajusta. Yleensä emme halua kuunnella, koska meillä on erittäin tärkeä puuhaa, vartioida uusia viemäriin tipahtavia asioita ja samaan aikaan seurata parhaaksi valitsemiamme tähtiä. Vasta kun olemme itse vajonneet viemärin pohjalle, saatamme kuunnella ritilän päältä kuuluvia keveitä askelia ja painavaa puhetta siitä, miten pohjalta voisi kivuta maan kamaralle. Jos apua yritetään tarjota väkisin, jäämme ennemmin makaamaan pohjalle. Voimme suostua vain ehdotukseen, jos jollakin on kokemus, miten juuri tällaisesta viemäristä voisi löytää ulospääsytien. Tehtyämme ehdotetulla tavalla, näemme valon. Valossa kaikki näyttää toiselta. pimeyden ja valon kansat ovat samanarvoisia. Ei ole eri kansoja, vaan ainoastaan yksi kansa, jonka jäseneksi tunnumme kuuluvan. Tuntuu hullulta, ettei tätä voinut nähdä aiemmin. Vaikka siitä on vain hetki, silti se tuntuu jo ikuisuudelta. Tässähän se nyt on – unelmani. Ei tarvitse juosta minkään perässä enää, eikä tavoitella tähtiä. Olen tähti nyt. Elämässä tuntuu alkavan aivan uusi seikkailu. Ei sellainen, jossa juostaan haaveiden perässä, vaan sellainen, jossa ollaan nykyhetkessä. Unelmiakin toki tulee, eivät ne häviä, mutta niitä ei tarvitse saavuttaa. Pakko ja riippuvuus ovat poissa. Jos haaveen saavuttaa hyvä niin, jos ei, niin tekemistä kyllä riittää. Luontomme ja luovuus pitävät siitä huolen, jos vain annamme pitää.
Kirjoitettu 17.10.14 yöllä.
Tietoinen elämä 